keskiviikko 11. syyskuuta 2019

hupsistakeikkaa

Mistäköhän tässä taas aloittaisi.

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon ja toisaalta ei yhtään mitään.

Eksä pölähti pitkästä aikaa mun oven taakse viime viikolla ja jos ilmaisen asian kauniisti, en ollut asiasta hirvittävän mielissäni. Jossain epävakaan mielensä syövereissä eksä ilmeisesti edelleen pitää mua itsestäänselvyytenä; eihän mun kohdalla niin tarvitse välittää rajoista tai sen sellaisesta. Paitsi että eksä tupsahti mun luo ilmoittamatta, tilanne eteni siihen pisteeseen että hän painostamalla painosti mua sänkyyn ja suuteli puoliväkisin. Olin tilanteessa ihan lamaantunut, mutta jotenkin sain itseni liikkeelle ja kirjaimellisesti irroittauduin eksän otteesta. Vaikka siinä hetkessä ei juuri naurattanut, eksän tunnetilojen vaihtelu huvittuneisuudesta ärtyneisyyteen ja häpeään oli likipitäen koomista; tämä olikin eka kerta, kun eksä joutui torjutuksi ja vielä mun taholta. Eksä puuskahtikin, että "ilmeisesti meidän juttu on lopullisesti ohi" ja jätin vastaamatta, miettien vain, että eiköhän se ollut ohi jo vuosia sitten kun herra halusi työntää kettuaan muihin koloihin.

Tässä kohtaa moni haluaisi varmastikin kysyä sen saman kysymyksen, joka mulle on esitetty ihanvitunliianmonta kertaa - "miksi et vaan katkaise välejä eksääs kokonaan?". Olisihan se elämä ihan hulvattoman helppoa, kun asiat näyttäytyisi aina noin mustavalkoisina. Näen edelleen eksässä myös sen kaiken hyvän, josta nautin meidän parisuhteen aikana ja en kiellä, ettenkö jossain määrin myös sure eksän elämän alamäkeä; olkoonkin, että olen toivonut karman aktivoitumista, pelkään silti huonoja uutisia. Oikeasti huonoja uutisia. Pelkoni saivat lisää vettä myllyyn tovi sitten, sillä sain kuulla, että eksä oli yrittänyt itsemurhaa pari viikkoa takaperin. Yritin ottaa asiaa puheeksi, mutta eksä torppasi koko keskustelun ja jäin (jälleen kerran) itsekseni liian monien kysymysten kera. 

Kävin viime viikolla toiseksi viimeisellä tapaamisella psykiatrin luona, terapeutin kanssa tosin jatketaan yhteistyötä vielä ainakin ensi vuoden ajan. Psykiatri kävi lyhyesti kanssani läpi diagnostisen haastattelun tulokset ja hän totesi ykskantaan, että oireeni täsmäävät PTSD:hen. En ihan hirveästi yllättynyt. Sinänsä en diagnoosilla mitään tee, mutta melko moni psyykkinen ja fyysinenkin oire sai nyt selityksen.

Yhdet treffitkin ehdin taputella tässä välissä. Yllättyykö enää kukaan, jos kerron, että molempien osalta kolahti, mutta mies (tästä eteenpäin Herra O) käänsikin viime metreillä kelkkaansa ja sanoi ettei halua mitään muuta kuin seksisuhteen. Tämä tosin voi yllättää - ja yllätin vähän itsenikin - sillä me todella sovittiin seksisuhteesta ja sen pelisäännöistä. Toistaiseksi me siis vaan pannaan ja siinä vaiheessa, kun jompi kumpi haluaa a) panna jotakuta toista tai b) tunteet tulee liiaksi mukaan kuvioihin, homma menee poikki. Sitähän en ymmärrä, miten helvetissä a:sta johtuen tämä eroaa mitenkään tapailusta ja miten miehet (no, aika monet naisetkin) kykenee b:ssä esitettyyn tunteettomaan panemiseen varsinkin, kun kaikki natsaa muutenkin hyvin yhteen..mutta en vaan vittu jaksa enää miettiä. Mun Tinder-kahlaaminen on ollut niin uskomatonta paskaa, että jos edes väliaikainen kainalopaikka on tarjolla, kerään voimiani hetken aikaa siinä. Sydänhän tässä särkyy ennemmin tai myöhemmin niin kipeästi, että veri maistuu suussa jo nyt, mutta paikkaillaanpa niitä haavoja sitten.

Kilpailuihin tähtäävät treenit on pyörineet jo jonkusen viikon verran, ja nyt on sanottava, ettei ole ihan hetkeen jumppaaminen maistunutkaan näin hyvältä. Raskaisiin treeneihin on ollut helpottava purkaa tätä maailmanlopun mittasuhteisiin paisunutta miesvihaa.

..ja onhan se ollut taas niin mukavaa silmäillä (kuolata) trimmattuja miesvartaloita oman punnertamisen lomassa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti