sunnuntai 12. toukokuuta 2019

new york, baby

New York oli juuri niin ihmeellinen - tai oikeammin vielä ihmeellisempi - kuin tarinoissa aina kuulee. Vaikka näin ja koin vain naurettavan pienen murusen New Yorkista, vei kaupunki sydämeni täysin. Paitsi että New York hurmasi arkkitehtuurillaan, pienillä yksityiskohdillaan ja upealla säällä, parasta koko matkassa oli ehdottomasti ihmiset. Joku saattaa kokea amerikkalaisen kohteliaisuuden päälleliimattuna, mutta ainakin tämän matkan aikana kohtaamani ihmiset olivat aidosti ystävällisiä ja sydämellisiä. Hyväntuulisuuden ja puheliaisuuden keskeltä Suomen naamanorsunvitulla-meininkiin palaaminen oli hitusen (..) latistavaa, mutta onneksi Yhdysvaltoihin voi aina matkata uudestaan.


Viikkoon mahtui monenlaista aina perinteisistä nähtävyyksistä (Brooklyn Bridge, Time Square, Vapaudenpatsas, Empire State Building, Central Park, Wall Street, WTC-muistomerkki..) bilettämiseen manhattanilaisessa pikkubaarissa. Viimeksi mainittu oli yksi reissun kohokohdista; ilta piti sisällään teräviä drinkkejä, twerkkaamista sekä läpänheittoa paikallisten kanssa. Pakko antaa myös tunnustusta jenkkiläisten karaoketaidoille - sellaista heittäytymistä ei ihan joka päivä näe! Vai moniko suomalaismies on vetänyt Britney Spearsin Toxicin tanssimuuveineen?

Silmäkarkkiakin New Yorkissa piisasi siinä määrin, että ei aina tiennyt mihin olisi katseensa suunnannut - poliisit ja palomiehet olivat harvinaisen herkullista katsottavaa, muista kulkijoista nyt puhumattakaan. Melko rankkaa osumaa ottanut itsetuntoni sai matkan aikana hieman korjausta, sillä harrastamani urheilulajin vuoksi erotun tavanomaista helpommin massasta ja miehet ottivatkin minuun kontaktia melko paljon. Samanlaista ei ikinä saisi kokea Suomessa ja vaalinkin saamaani huomiota muistoissani vielä pitkään.




New Yorkista Suomeen palattuani tuntui aluksi, ettei mulla ollut kotia; ennen matkaa olin juuri ja juuri ennättänyt kammeta koko omaisuuteni uuden asunnon ovesta sisään, ja reissusta palattuani mua odotti lähinnä varasto kodin sijaan. Järjesteltyäni asuntoa koko viikonlopun ajan alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että saatan tykätä uudesta kotikolostani aika paljonkin. Asuntoni yksi seinä on käytännössä pelkkää ikkunaa ja se avautuu pääkadulle; vaikka olenkin yksin, lievittää ison kaupungin yötä päivää jatkuva vilinä yksinäisyyttä ainakin himppusen.





S on menossa treffeille kahden viikon päästä (onnekas perkele) ja olen ymmärtänyt, että ihastus on aika syvää molemmin puolin. S on pitänyt naiseen yhteyttä jo kuukauden verran, mikä on toisaalta antanut mulle aikaa valmistautua S:n suhdestatuksen muutokseen. En tiedä kuinka paksu sementtikuori mun sydämen ympärille tulisi valaa, jotta välttyisin pettymyksen kipeiltä puukoniskuilta - tällä hetkellä ainoa keino on yrittää pysyä erossa Tinderistä, mutta viimeksi eilen illalla olin jo lataamassa sovellusta uudelleen. Lienee siis vain ajan kysymys, milloin hairahdun loikkaamaan deittisovellusten lihatiskiin tyrkylle uudelleen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti